I am myself again

Mä tunnen tän tien. Jalat tietää mihin kulkea. Kadut on piirtyny mun mieleen. Keltanen rakennus on ihan samanlainen ku ennenki. Talo, jossa mä oon asunu. Siinä on keltaset rososet seinät, kolme kerrosta ja karu piha. Maisemat on tuttuja. Puut on täynnä värikkäitä lehtiä. Aurinko paistaa kirkkaasti. Ilma on kylmä. Kävelen hiekkatietä ja katon merta. Sitä samaa merta, jota katoin ku kävelin samaa hiekkatietä kaks vuotta sitten. Kaikki ei kuitenkaan oo samaa ku sillon. Kahessa vuodessa niin paljon on muuttunu. Lokakuussa kaks vuotta sitten katua kävelin sairas kolmetoistavuotias mä. Maisemat oli värikkäitä niin ku nytki mut mun maailma oli musta. Ku kävelin ulkona niin en miettiny miettiny miten kauniilta syksynen Helsinki näyttää, vaan mietin miten pystyn kuluttamaan mahollisimman paljon kaloreita rajoitetun pituisella kävelyllä. Mua ei hymyilyttänyt aurinkoinen sää. Mua hymyilytti ku pystyin muiden huomaamatta kävelemään muutaman minuutin pidempään tai juoksemaan kävelyllä salaa. Kalpeet luukasvot on nyt terveet, sinisissä sormissa kulkee nyt veri kunnolla, tunteettomissa silmissä palaa nyt elämänhalu ja synkkä mieli on nyt täyttä aurinkoa. Ennen mä olin hukassa, nyt mä oon tässä.