Anoreksia on laiha, kevyt, ihana, paras! Torstaina 15.8.2013 lääkäri diagnosoi mulla anoreksian. Se tuntu hyvältä kuulla. Olin jo jonki aikaa kyl ollu aika varma, et mul on joku syömishäiriö, mut tuntu hyvältä kuulla et mul on anoreksia. Tiiän et se on vakava sairaus, mut se tuntu hyvältä. Se just onki sairasta, et se tuntuu hyvältä, tiiän senki. Anoreksia sana vaan kuulostaa kauniilta mun korvissa. Siit tulee mieleen laihat ja kevyet tytöt. Tosin en ite koe olevani niin laiha tai kevyt. Kun lääkäri punnitsi mut niin painoin 45.7kg ja mul oli vaatteita päällä. Sen painon näkeminen tuntu niin kivalta. Tiistaina terkkaril painoin 46.6kg ja mul oli sillonki vaatteita päällä, onnistumisen tunne. Olin tosi tyytyväinen. Tunsin itteni kauniiks ja laihaks sillä hetkellä."
"31.8.2013
...Mun vanhemmat aikoo pakottaa mut syömää täst lähtien joka päivä viis kertaa. Se ahdistaa mua kauheesti varsinki ku mul on sääntönä et päiväs saa syödä korkeintaan neljä kertaa. Ne haluu rikkoo mun sääntöjä. Se kalorimäärä minkä ne mulle syöttää on ihan liikaa. Mun sääntö on korkeintaan 1000 kalorii päiväs. Ne pakottaa syömään ainaki 1800 kalorii. Mitä vähemmän mä syön, mitä laihempi mä oon, mitä kevyempi mä oon ja mitä enemmän mä liikun, niin sitä tyytyväisempi mä oon..."
"4.9.2013
...En todellakaan syöny. Koska ei ollu pakko niin en syöny. En halunnu syödä. En todellakaan ku oli vaihtoehtona jättää se syömättä. Ei mul oo voimaa eikä haluu syödä vapaaehtosesti. En ees haluu parantuu. Iskä ois halunnu et oisin syöny sen puuron loppuun vapaaehtosesti. Se sano et se ois merkki halust parantuu. Se ois halunnu nähä sellasen merkin. Mä en kuitenkaan syöny. Mul ei oo sellast merkkii annettavana. En haluu parantuu. En tiiä. En tiiä mitä tehä. Olin iha palasina. Tuntu etten kestä..."
"10.9.2013
...Vihaan kaikkii. Vihaan itteeni. Oon lihava epäonnistuja..."
"13.9.2013
...Vittu. Saatana. Paska. Jumalauta. Mun paino on noussu. Oon lihonnu. Oon viel lihavampi...Raavin itteeni. Sanoin etten kestä elää. Välil must tuntuu et en oikeesti kestä. En haluu kuolla. Halun elää. Oon niin rikki. Hajalla. Kärsin. Must tuntuu et on joku voima joka yrittää murskata mut..."
"19.9.2013
...Oon laihtunu. Painan 44.7kg...Mä teen kaikkeni et mä laihdun. Mä teen kaikkeni et mun paino laskee. Mä teen kaikkeni et oisin täydellinen. Mä taistelen..."
"21.9.2013
...Anoreksia on mun elämä..."
"23.9.2013
...Jalkautuva työryhmä tuli. Sellanen nais- ja mieshoitaja. Ne on tääl koko illan. En aio syödä. En suostu...Se mies sano et mun paino ei ees oo vaarallinen. Niin no vittu oon läski. Painava ja lihava paska. Sit ne puhu päiväosastosta ja vuorokautisesta psykiatrisest osastosta, jossa voidaan laittaa nenämahaletku ja siel on tiukempi kuri. Ne puhu myös jostain ahdistuslääkkeistä...Sit ennen ku ne lähti niin ne kuulemma sano et mul on raju anoreksia...Ne väitti et mun paino voi muka hyvin romahtaa alas. Mä en tajuu miten muka ku mä vaan lihoon...Oon läski. Tuntuu syylliselt. Mä lihoon. Mä lihoon. Mä lihoon. Oon läski. Läski. Läski. Läski. Läski. Läski. Läski..."
"27.9.2013
...Ne päätti et mut laitetaa kokovuorokautiselle syömishäiriö-osastolle. Ne aikoo helvetti lihottaa mua viel enemmän. Sit ne aikoo syöttää mulle jotain helvetin lääkkeitä...Mä huusin. Mä en mee sinne osastolle. Mä en haluu. En ees oo tarpeeks sairas sinne. En ees oo tarpeeks laiha sinne. En ees oo tarpeeks kevyt sinne. Mä en oo tarpeeks laiha anorektikoks. En oo tarpeeks kevyt anorektikoks. Oon ihan liian läski. Oon ihan liian painava. Mä vihaan itteeni..."
"30.8.2013
...Nyt oon mun omas huonees. Koht on lounas. Ne aikoo pakottaa mut syömää ihan kauheesti. Tääl on aamupala, välipala, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala...Ruokailuaikaa on puolituntii tai viistoist minuuttii riippuen onks ruoka vai välipala. Jos jätän jotain niin se korvataan nutridrinkillä. Jos en syö ollenkaan niin mut laitetaa nenämahaletkuu. Ne aikoo tavalla tai toisella laittaa ruoan mun sisälle..."
Noin mä kirjoitin suunnilleen vuos sitten. Olin ihan sairas. En ollut oma itseni.
2013 elokuussa sain diagnoosin F.50, anorexia nervosa. Olin laihtunu yli 10kg. Silloin mä en oikein tiennyt mitä tehdä. Halusin laihtua ja musta oli ihanaa olla anorektikko, mut kuitenki jossain pään sisällä mä ehkä jotenki yritin ja halusin parantua. Meni vähän aikaa ja mä vajosin syvemmälle sairauteen. Se pieniki halu parantumisesta katos. Mä en halunnu parantua. En ees yrittäny. Rakastin anoreksiaa. Ajattelin, et se oli elämäntapa ja kuvittelin et eläisin sillä tavalla koko mun elämän.
Mun kroppa oli aliravittu ja mieli täysin sekasin. Jouduin syyskuun lopussa Ulfåsan kokovuorokautiselle syömishäiriöosasto s1. Lääkäri mietti jopa suljettua nuorten psykiatrista osastoa, mutta päätyi kuitenkin siihen, että ehkä Ulfåsan osasto voisi riittää. Jouduin olemaan osastolla noin kaksi kuukautta. Se aika oli kamalaa. Osastojaksoon kuului kalorien laskemista, sairaita ihmisiä, ikäviä hoitajia, punnituksia, ahdistavia ruokahetkiä, tankkausta, verikoe, sairaalakoulua, itseinhoa, oksennusyrityksiä, pakkoliikuntaa, vahdittuja ja vapaita viidentoista minuutin sekä puolentunnin kävelyitä, kotilomia, huijaamista, fysioterapiaryhmiä, itkua, huutoa ja ahdistusta.
Mä olin kalpea, kävelevä luuranko, jonka elämänilo oli hävinnyt. Musta oli tullut anoreksian orja. Olin kadottanut mun tunteet. Mun elämä oli helvettiä.
Osastolta pääsyn jälkeen mun piti käydä viikoittain tapaamassa siellä samassa talossa hoitajaa, joka otti painon ja verenpaineen ja sitten piti keskustella hänen kanssaan. Mun painoa oli osastolla nostettu ja niillä käyneillä se pysyi suunnilleen samoissa lukemissa, heitteli kymmenistä grammoista muutamiin kiloihin välillä alaspäin ja välillä ylöspäin. Tankkasin vettä ja ruokaa ja käytin painoja punnituksissa. En ollut yhtään sen terveempi kuin sinne joutuessanikaan. Olin edelleen täysin anoreksian vallassa. Talvella palasin kouluun ja pikkuhiljaa sain alkaa treenaamaan, josta olin tosi iloinen. Mitään ihmeellistä mun voinnin suhteen ei kuitenkaan tapahtunut.
Kevään lopussa luulen, että alitajuntaisesti tajusin, että haluan parantua, mutten halunnut tai suostunut silloin vielä myöntämään sitä itselleni.
Kesän aikana, en osaa sano tarkkaan milloin tai miten, mutta päässäni vain loksahti. Halusin parantua. Halusin olla terve. En halunnut olla sairas. Päätin parantua. Ajatukseni rupesivat muuttumaan terveiksi. Lopetin kalorien laskemisen ja ruoan pakonomaisen kuvaamisen. En pakkoliikunut enää. Ymmärsin ettei ruoka lihota tai ole paha, se on polttoainetta, joka antaa tarvittavaa energiaa. Ruoasta saa ja kuuluu nauttia. En enää vihannut itseäni.
Mä parannuin.
Anoreksia on sairaus, josta voi parantua vain jos itse haluaa.
Nyt mä olen täysin terve. Rakastan itseäni. Rakastan elämää ja elämistä. Olen iloinen. Olen onnellinen. Olen täydellinen juuri tällaisena. Olen itsevarma. Olen oma itseni. Mä nautin elämän joka hetkestä.
Mä en todellakaan kerjää huomiota tällä tekstillä, kerron tän siks, että se on osa mun menneisyyttä ja haluan näyttää, että anoreksiasta voi parantua. Anoreksiasta paranee kun haluaa, uskoo ja taistelee.
Anoreksia on peli, jossa vain yksi voi voittaa. Se on joko sinä tai anoreksia. Se on elämä tai kuolema.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti